Kunnissa ja yrityksissä ympäri
Suomen on oltu viime talvena ihmeissään ovelle kolkuttajista. Kolkuttajat ovat
pyytäneet lahjoituksia yliopistolle tai ammattikorkeakoululle. Toisena asiana
heillä on ollut mitä erilaisimpien kumppanuussopimusten tekeminen.
Pohjois-Karjalassa kumppanuussopimuksia kauppaavat tällä hetkellä sekä Riveria
että Karelia. Kuinka yksi maailman vauraimmista maista on ajautunut tällaiseen
alennustilaan? Mielestäni meillä Suomessa ei ole varaa tähän.
Kun näitä koputtelevia
”asiamiehiä” jututtaa tarkemmin, niin samansuuntainen viesti alkaa nousta
pintaan: oppilaitosten välinen yhteistyö on vähenemässä vauhdilla. Tämän
tilalle on tulossa ns. point-to-point – malli, jossa yksittäisiä sopimuksia
tehdään joidenkin tahojen kanssa. Jokainen tuntuu olevan pelastamassa vain omaa
nahkaansa. Kumppanuussopimusten kauppaajat pyytävät mm. kuntia toimittamaan
heille valmiita listoja koulutus-tarpeista ja oppilaista.
Kaikki tämä tapahtuu kuntien
maksamana, koska kunnat maksavat miinusmerkkisinä valtionosuuksina koulutuksen.
Meillä Pohjois-Karjalassa sekä Riveriaa että Kareliaa tuntuu vaivaavan tässä
asiassa itseriittoisuus. Viime viikkojen uutisvirrassa on ollut mm.
Maakuntakorkeakoulun lopettamisilmoitus (Karelia) ja perussopimuksen uusimisen
vaikeudet (Riveria). Olisikohan meillä kaikilla omistajaohjauksessa jotakin
parannettavaa, kun kerran on päässyt näin käymään?
Kunnan kannalta katsottuna
asiassa päällimmäiseksi nousee vastuu ihmisten ammattitaidon ja osaamisen
jatkuvasta päivittämisestä. Eletään erikoisia aikoja, koska tämäkin pitäisi
ottaa kunnan tehtäväksi, jotta se tulisi hoidettua hyvin! Nyt ollaankin jo
sitten merkittävässä kunnan toimialan laajentamisessa. Tiedän, että monissa
Suomen kuntien valtuustoissa on jo käyty keskusteluja koulutuksen
koordinoimisen hoitamistavasta ja resursseista.
Innottomuuteen yhteistyöhön ei
liene yhtä ainoaa syytä. Se, minkä olen viime vuosina tosin huomannut, on
valtion vetäytyminen työllisyyden hoidosta ja työvoimakoulutuksesta. Tämä
lienee vaikeuttanut koulutusorganisaatioiden työtä vähentämällä tuloja ja
lisäämällä vaivannäköä oppilaiden löytämiseksi. Monilla seuduilla
kehittämisyhtiöt ovat jo siirtymässä tähän ”tyhjiöön”. Kunnissa tämä näkyy
tällä hetkellä pohdintana kasvupalveluyhtiöiden ja niiden toimenkuvan osalta.
Entisaikaan pienen kunnan johtajaksi pääsi olemalla ensin työvoimatoimiston
johtajana, nykyään puolestaan joutuu hoitamaan näitä molempia hommia yhtä
aikaa!
Mitä pitempää tätä touhua
katselee, niin sitä enemmän alkaa toivoa maakuntahallinnon toteumista ja sen
laajenemista jopa toisen asteen koulutukseen ja alempaan korkeakoulutukseen.
Samalla autonomiaa pönkittävät erityislait, kuten laki ammattikorkeakouluista,
joutuisivat kuopatuksi. Näin Suomikin kulkisi eurooppalaista kehityspolkua
eteenpäin kohti työelämän muuttuvia koulutustarpeita.
