Kaupunkimme on elänyt pari viimeistä vuorokautta surun
vallassa. Tätä kirjoitettaessa on kulunut minuutilleen kaksi vuorokautta
Rautavaaran tuhoisasta liikenneonnettomuudesta.
Olen kohdannut näiden kahden vuorokauden aikana monta sutta
lampaiden vaatteissa. Toimittajien verenhimo on ollut kyltymätön. Olen joutunut
puuttumaan peliin monta kertaa. Niin epäasiallisia ja epäystävällisiä ovat
olleet. Surulle ei ole meinannut jäädä tilaa. Kaupungin työntekijöiden työtä on
häiritty. Samaa on kuulunut seurakunnasta.
Nurmeksen kirkossa päättyi hetki sitten muistotilaisuus,
jossa myös itse olin. Siellä kohtasin kirkon keskikäytävillä kaikkein pahimman
suden. Iltalehden toimittaja oli verhonnut itsensä itkeväksi ja surevaksi
nuoreksi naiseksi, joka yritti lypsää seurakunnan edustajilta ja minulta
tietoja onnettomuuden uhreista. Kehotin tätä sutta jättämään meidät rauhaan ja
poistumaan paikalta. Hyi olkoon!
Meidän oma organisaatiomme ja seurakunta ovat toimineet
oikein. Asiakkaamme tietosuoja on aukoton emmekä myöskään kerro ketkä ylipäätään
ovat asiakkaitamme. On oikein, että myöskään minä en tiedä. Näin tietosuoja
toimii julkisissa palveluissa.
Eräs toimittaja väitti minulle kiven kovaan, että tämän
uutispäivät tärkein aihe on lapsiperheiden kunnilta saamat palvelut. Minä
vastasin hänelle ystävällisesti ja kerroin, että en pysty tyydyttämään tämän
toimittajan uutisnälkää. Kehotin häntä kiertämään kaupunkimme kaukaa. Osasi
viisaasti häipyä langoilta.
Nurmeslaisille oli samana iltana vaihtoehtoja mistä
valita: surutyö tai maailman hauskin mies. Kukin pystyin tekemään oman
valintansa. Elämänhän on jatkuttava pelottomana. Emme saa lamaantua kuoleman
edessä. Silti meillä on oikeus suruun ja turvan hakemiseen esimerkiksi Jumalan
läheltä.
Tämä päivä on ollut pitkä ja karikkoinen. Olen jo nyt
tehnyt töitä 13 tuntia yhteen putkeen. Eilen työskentelin 14½ tuntia peräkkäin.
Seuraavaksi on levon aika.
