Geenit ovat meille kaikille tuttu asia.
Evoluutiobiologian valtavirran mukaan kukin meistä kantaa omaa geeniperimäämme,
ja tämä geeniperimän vaikutus kulkee mukana soluissamme vaikuttaen esimerkiksi
terveyteemme. Kaiken käyttäytymisemme on puolestaan uskottu olevan opittua.
Kaikki eivät kuitenkaan ole olleet samaa mieltä. Poikkeuksen
edellä kuvatusta ajattelusta muodostavat Richard Dawkins ja William D.
Hamilton. Tämä kaksikko on aikamme merkittävimpiä toisinajattelijoita 1900-luvun
sosiaalibiologiassa. Heidän löydöksensä ovat mullistaneet koko
evoluutiobiologiaa.
Tutustuin Dawkinsin teksteihin tehdessäni kauppatieteen
väitöskirjaa yritysten ja seutujen menestystekijöistä 2000-luvun alkupuolella.
Hän esittää kirjassaan ”Itsekäs geeni” ajatuksia, jonka mukaan yritämme
monistaa käyttäytymistämme kuten monistamme geenejämmekin lisääntymällä.
Perehdyin Dawkinsin ajatuksiin tutkiessani sitä, miksi jotkut organisaatiot menestyvät,
mutta toiset eivät. Hamiltonin urasta puolestaan muistutettiin Helsingin Sanomien
(9.1.2015) artikkelissa. Hamiltonin säännön mukaan yksilön kannattaa auttaa
sukulaisiaan – jopa uhraamalla itsensä, jos autetut ovat riittävän läheistä
sukua. Altruistiset teot eivät siis olekaan päähänpistoja, vaan geeneihimme
ohjelmoitu ominaisuus!
Tämän tutkijakaksikon ajatuksiin kannattaa tutustua
paremmin, jos hakee menestystä omalle organisaatiolleen. Mistä esimerkiksi
syntyy motivaatio kehittää omaa kuntaa, seutukuntaa tai jopa maakuntaa? Kuinka
voimme tehdä sen maailmassa, joka on jo täynnä erilaisia viestejä niiltä,
joilla on samoja tavoitteita oman ”kotiseutunsa” suhteen? Miksi toiset
organisaatiot onnistuvat valtaamaan ”maata” toisilta?
Hamilton selittää siis sen, miksi alamme toimia. Dawkins
valaisee sitä, miten meidän kannattaa toimia. Dawkinsin mukaan meidän kannattaa
kopioitua lähiympäristöömme ja siten muokata maaperää omalle organisaatiolle
sopivaksi. Näin oma ekosysteemimme valtaa lisää tilaa. Hamiltonin mukaan puolestaan
meidän ei pidä ”ampua viestintuojaa”, koska huonon uutisen tuoja saattaa itse
asiassa pelastaa koko perheen. Hamilton selittää muuan muassa sitä, miksi
eläimet päästävät varoitusääniä saalistajasta, vaikka se saattaa äänenpäästäjän
itsensä hengenvaaraan.
Uskon, että sosiaalibiologiassa keskustelu näistä
aiheista jatkuu. Hamiltonin ajatus ”omasta perheestä” on laajentunut
sosiaalisen median avulla heimoihin. Ihmiset tuntuvat olevan valmiita jopa
äärimmäisiin tekoihin oman ”perheensä” puolesta. Näin olemme esimerkiksi viime
päivien ikävissä uutisissakin kuulleet. Ihmismielessä riittääkin vielä paljon
tutkittavaa.
