Koulutuskin joutaa tällä menolla maakunnan tehtäväksi

Kunnissa ja yrityksissä ympäri Suomen on oltu viime talvena ihmeissään ovelle kolkuttajista. Kolkuttajat ovat pyytäneet lahjoituksia yliopistolle tai ammattikorkeakoululle. Toisena asiana heillä on ollut mitä erilaisimpien kumppanuussopimusten tekeminen. Pohjois-Karjalassa kumppanuussopimuksia kauppaavat tällä hetkellä sekä Riveria että Karelia. Kuinka yksi maailman vauraimmista maista on ajautunut tällaiseen alennustilaan? Mielestäni meillä Suomessa ei ole varaa tähän.

Kun näitä koputtelevia ”asiamiehiä” jututtaa tarkemmin, niin samansuuntainen viesti alkaa nousta pintaan: oppilaitosten välinen yhteistyö on vähenemässä vauhdilla. Tämän tilalle on tulossa ns. point-to-point – malli, jossa yksittäisiä sopimuksia tehdään joidenkin tahojen kanssa. Jokainen tuntuu olevan pelastamassa vain omaa nahkaansa. Kumppanuussopimusten kauppaajat pyytävät mm. kuntia toimittamaan heille valmiita listoja koulutus-tarpeista ja oppilaista.

Kaikki tämä tapahtuu kuntien maksamana, koska kunnat maksavat miinusmerkkisinä valtionosuuksina koulutuksen. Meillä Pohjois-Karjalassa sekä Riveriaa että Kareliaa tuntuu vaivaavan tässä asiassa itseriittoisuus. Viime viikkojen uutisvirrassa on ollut mm. Maakuntakorkeakoulun lopettamisilmoitus (Karelia) ja perussopimuksen uusimisen vaikeudet (Riveria). Olisikohan meillä kaikilla omistajaohjauksessa jotakin parannettavaa, kun kerran on päässyt näin käymään?

Kunnan kannalta katsottuna asiassa päällimmäiseksi nousee vastuu ihmisten ammattitaidon ja osaamisen jatkuvasta päivittämisestä. Eletään erikoisia aikoja, koska tämäkin pitäisi ottaa kunnan tehtäväksi, jotta se tulisi hoidettua hyvin! Nyt ollaankin jo sitten merkittävässä kunnan toimialan laajentamisessa. Tiedän, että monissa Suomen kuntien valtuustoissa on jo käyty keskusteluja koulutuksen koordinoimisen hoitamistavasta ja resursseista.

Innottomuuteen yhteistyöhön ei liene yhtä ainoaa syytä. Se, minkä olen viime vuosina tosin huomannut, on valtion vetäytyminen työllisyyden hoidosta ja työvoimakoulutuksesta. Tämä lienee vaikeuttanut koulutusorganisaatioiden työtä vähentämällä tuloja ja lisäämällä vaivannäköä oppilaiden löytämiseksi. Monilla seuduilla kehittämisyhtiöt ovat jo siirtymässä tähän ”tyhjiöön”. Kunnissa tämä näkyy tällä hetkellä pohdintana kasvupalveluyhtiöiden ja niiden toimenkuvan osalta. Entisaikaan pienen kunnan johtajaksi pääsi olemalla ensin työvoimatoimiston johtajana, nykyään puolestaan joutuu hoitamaan näitä molempia hommia yhtä aikaa!

Mitä pitempää tätä touhua katselee, niin sitä enemmän alkaa toivoa maakuntahallinnon toteumista ja sen laajenemista jopa toisen asteen koulutukseen ja alempaan korkeakoulutukseen. Samalla autonomiaa pönkittävät erityislait, kuten laki ammattikorkeakouluista, joutuisivat kuopatuksi. Näin Suomikin kulkisi eurooppalaista kehityspolkua eteenpäin kohti työelämän muuttuvia koulutustarpeita.